Takaisin varjon puolelle...

Tinka tuli meille viime maanantaina odottelemaan synnytystä. Eipä neidistä juuri nähnyt, että pentuja edes odottaa, mutta vyötärö oli kuitenkin levinnyt reilut 10 senttiä normaalista ja jotain pentuihin viittaavaa olin vatsassa tuntevinani, joten pentulaatikkoa vaan paikoilleen ja odottelemaan.

Tinka oli ensihetkistä alkaen meillä kuin kotonaan, enkä voinut olla ihastelematta sen käytöstä tilanteessa kuin tilanteessa. Ihan kuin olisi oma koiramme. Romeon kanssa ovat menneet kuin paita ja peppu, vaikka välillä on joutunut jarruttelemaan nelivuotiaan ihmislapsen intoa riehua ja leikkiä juoksu-, paini- ja piiloleikkejä tulevan äitikoiran kanssa, joka on ollut leikeistä yhtä innoissaan kuin poikakin.

Viikko sujui huolettomissa merkeissä, vaikka kuumeisesti jo odoteltiin pentujen syntymää. Tänään aamulla oltiin käyty tavalliseen tapaamme ensin reippaalla aamulenkillä, jossa Jasso ja Tinka juoksivat pahimmat virrat pois, ja sisälle tultuamme Tinka vetäisi aamuruuaksi tuhdin annoksen piimällä höystettyä nappulaa. Neidissä tuntui virtaa olevan vaikka koko kylälle, kun syömisen jälkeen alkoi liehitellä Jassoa riehumaan kanssaan. Kaikki näytti siis olevan erinomaisen hyvin... kunnes Romppu tulee kysymään, mitä vihreää on yläkerran rappusissa. Sydän jätti yhden lyönnin väliin, kun tajusin heti, että Tinka vuotaa.

Samantien soitin eläinlääkärille, ja sinnehän sitten lähdettiin. Ultrassa näkyi heti yksi pentu, joka oli eloton. Muita ei jääty edes etsimään, vaan koira nostettiin samantien leikkauspöydälle. Muutaman minuutin päästä selvisi, ettei mahassa muuta sitten ollutkaan, kuin tuo ainokainen hengetön. Oli ollut kuolleena arviolta jo ainakin pari päivää, ja oli jo ehtinyt alkaa aiheuttamaan märkää kohtuun. Kohtu siis poistettiin samalla kertaa. Kyyneliä nieleskellen sain lähteä klinikalta tyhjä, pentujen kuljetukseen varattu laatikko käsissäni. Että voikin olla raskasta...

Tinkalla ei onneksi ollut hätäpäivää, vaan tyttöstä klinikalta hakiessani häntä jo heilui iloisesti. Kotona viriteltiin päälle paita estämään haavan nuolemista, ja ilta sujui rauhallisesti torkkuen. Iltaulkoilulla sai jo pidätellä, kun meinasi intoutua riekkumaan, eli toipuminen on alkanut varsin lupaavasti. Tuhannet kiitokset vielä Heidille ja Kallelle loistavasti sujuneesta yhteistyöstä sekä erinomaisesta sijoituskodista. :-)